Blogin kirjoittaminen vähän viime aikoina jäänyt, joko ei ole ollut mitään merkityksellistä kirjoitettavaa tai sitten ei ole ollut aikaa pukea tapahtumia sanoiksi.
Eikä tässä muutaman kuukauden aikana ole oikeastaan mitään merkittävää tapahtunut. Lukuunottamatta toki sitä fantastista tosiasiaa, että kevät tuli. Edessä on taas ihmiselon parhaan kuukaudet, se tieto vetää suupielet ylöspäin vähintään päivittäin. Murrossa on toinen luonnonlaidun jo laajennettu ja aidattu, puiden raivauskin on hyvin käynnissä. Tädit muuttavat ulkoruokintaan pysyvästi piakkoin, nyt ovat lähes päivittäin päässeet ulos maistelemaan tuoretta ruohoa. Vielä toinen isompi luonnonlaidun pitäisi aidata ja raivata, jotta sinne saadaan kuun lopulla asukkaat. Pieni kilpajuoksu on luonnon kanssa menossa, ehtiikö viidakko kasvaa ennen kuin kaikki on valmista.
Tokon saralla ei ole tapahtunut mitään. Ei siis yhtään mitään. Voinemme unohtaa kaikki kisa-ajatukset tämän kesän osalta, aika ei yksinkertaisesti taida riittää tähän harrastukseen. Pixien kannalta vähän sääli, se alkoi olemaan jo oikeen hyvällä mallilla. Mutta tuskin sekään niitä kisoja kaipaa, enkä usko että ehtii kaivata treenejäkään kesän aikana. Palaamme tokon pariin taas kun siltä tuntuu.
Paimennuksen osalta se on tapahtunut, että Bryn on ilmoitettu kesän kisoihin. Joten se olis sitten treenaamista vaille valmis. Ollaan keskitytty viime ajat rentouteen ja asenteeseen, se oli tuossa hetken aikaa suoraan sanottuna kamala. Teki hommia itselleen, imi lampaisiin, liikkumisen sijaan räjähteli suuntiin ja ylipäänsä piti omaa kivaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Nyt on sitten yritetty palauttaa aivoverenkierto ajattelemisen vaatimalle tasolle, ja on se auttanut. Itse kun on saanut hyviä neuvoja, on ollut helpompi auttaa tuota elukkaa eteenpäin. Vappupäivänä käytiin Brynin ja tätien kanssa metsässä, siellä on sellainen pieni ruohokeidas, jota vein ne popsimaan. Siinä näkee hyvin onko treeni tuottanut toivottua tulosta. Ja nyt mun mielestä oli. Ei se vieläkään täydellinen ollut, mutta jo paljon parempi. Pystyi päästämään riittävästi irti ja antamaan lampaille tilaa, vaikka maastomuodot, puut ja vedot olisi "työntäneet" sitä lampaisiin. Liikkui rauhallisemmin, kuunteli mua ja nosti lampaat rauhallisesti ja ajatuksella. Muutamaan otteeseen jouduin tietty sanomaan sille, ja aika paljon autoin ennen flänkkiä, jotta muistaisi oikean tavan. Nyt on hyvä hetki kaikelle hitaalle, koska lampaat vaan pysähtyvät saman tien syömään, kun on mahdollisuus. Ei tule niitä tilanteita, että pakko laittaa koira vaikkei se tottelisikaan, koska lampaat eivät oikeastaan halua hävitä mihinkään.
Samassa rauhallisuusyhteydessä ollaan paukuteltu jakoja. Ja niissäkin sama ajatus, rauhassa ja järki päässä. Bryn on ihastunut jakoon, jos en ole tarpeeksi nopea käskemään sisään, saattaa yrittää itse varastaa. Mutta tätäkin harjoitellaan, sieltä tullaan vasta kun minä sanon, siihen asti pidetään pää auki ja etäisyys sopivana. Itse jako-osa ei tuota vaivaa, mutta haltuunoton jälkeinen elämä... Kaikki tehdään H-I-T-A-A-S-T-I, eikä ajeta sitä otettua laumaa maailmanennätysajassa lähimpään koivunlatvaan... Tämänkin mahdollistaa lampaiden pohjaton halu syödä ruohoa, ne ei ole edes poukkoamassa joka suuntaan (ainakaan jos niitä ei siihen pakota). Ja jos osaa jakaa oikean porukan, pari pikku-uuhista on kyllä mahtavia eroahdistuspaniikkikohtauksen saajia.
Pixie ei opiskele enää mitään kisajuttuja, se ajatus on jo haudattu. Mutta ollaan harjoiteltu sellaista pikku-apulaisen elämää, ja siinä Pixie kyllä lunastaa paikkansa varsin mallikkaasti. Niin kauan kun se tietää mihin ollaan menossa, hoituu homma ihan vaan mukana kävellen. Ongelmat Pixiellä alkavat sillon kun pitäisi ottaa käskyjä, mutta nekin tilanteet yritän nykyään ennakoida niin että pystyn auttamaan sitä. Se on rentoutunut hirveästi, ja saa koko pakan kulkemaan rauhallisesti haluttuun suuntaan. Ahtaissa paikoissa se on todella hyvä, liikkuu hitaasti ja kohteliaasti jolloin lampaatkin sietävät sen ihan kyljessä kiinni. Ehkä sitten tämän rentouden sivuvaikutuksena on ilmaantunut ongelma, jota kukaan tuskin olisi uskonut. Se on välillä liian luonnollinen, ja välillä sitten myös liian "kiltti". Mielellään jää vaan fiilistelemään lampaita sen sijaan, että nostaisi tädit haluttuun suuntaan. Tätä päivää en rehellisesti sanottuna uskonut näkeväni. Eikä se edes jää mitenkään heilumaan lampaiden taakse (eli että ei vaan saisi niitä ylös), vaan se vaan on siellä. "Mahtavaa, kun kukaan ei liiku, ja kaikilla on mukava päivä". Jepjep.
Näihin tunnelmiin.
